Mitähän sitä osaisi tänne päivittää? Päivä kerrallaan elämä soljuu eteenpäin, koko tulevaisuus on vielä ihan auki. Isoja asioita ratkaistavana joka päivä, ja minä kun en ole koskaan ollut hyvä päättämään...

Lapsille on kerrottu. Keskimmäinen on kuitenkin vielä niin lapsi, että alkujärkytyksen jälkeen odottaa "innolla" muuttoa uuteen kotiin. Kyselee, että "otetaanko me tämä mukaan?", "kenen tämä on, saadaanko me se mukaan?" "Jätänkö minä nämä vaatteet iskälle vai otanko mukaan uuteen kotiin?" jne. On kertonut jo kaikille kavereillekin asiasta. Vanhin on hiljaisempi, ymmärtää enemmän. Hänestä on noloa muuttaa omakotitalosta rivariin, ja hänen arvomaailmassaan asuntoa tärkeämpää mun olisi nyt löytää auto... Eikä yhdellekään hänen kaverilleen saisi paljastaa.Ja nuorimmainen, ihan kohta 3v, ei kyllä ymmärrä muuttoasioista vielä yhtään mitään. Kaipa se meille kaikille konkretisoituu vasta sitten kun päästään se uusi, OMA elämä aloittamaan.

Välit miehen kanssa, jaa-a. Mitä kauemmin me tässä saman katon alla majaillaan, sitä riitaisampi erosta tulee. Minä olen katkera, enkä osaa sitä peittää. Miehen mielestä minun olisi jo pitänyt päästä tästä yli ja käyttäytyä "normaalisti". Se ei ilmeisesti vieläkään tajua, että koko mun elämältä meni pohja! Ja luottamus ihmisiin on koetuksella. Välillä mies sanoo että ei ole mitään kiirettä muuttaa, etsi rauhassa hyvä koti itsellesi ja lapsille. Välillä huutaa että enkö jo voisi muuttaa pois ja onko kiva toisten nurkissa pyöriä. No, tää on munkin koti (vaikka todellakaan ei siltä tunnu!) niin kauan kuin nimi on lainapaperissa, eli ensi viikon perjantaihin saakka. Sen jälkeen kaikki on taas epävarmaa minun kannalta. Ositussopimus on tehty, ja olen suht koht tyytyväinen. Alakanttiin kiinteistövälittäjä mun mielestä tämän talon arvioi, mutta minkäs teet. Autosta en saa paljon paskaakaan, mutta velkaahan siitä vaan olikin. Avioeropaperit on mies allekirjoittanut, joten se asia on hoidossa ja vireillä, ja kesäkuun alkupuolella pitäisi lopullinen ero koittaa.

Kaupungilla ja paikallisilla kiinteistövälittäjillä ei ole ollut vuokra-asuntoa tarjota, joten olen katsellut omaa osaketta. Tarjonta on niissäkin olematon. Kolmea olen käynyt katsomassa, yksi on aivan liian kallis, toinen olisi ihana, mutta neliöiltään älyttömän pieni, kolmas olisi kooltaan mainio mutta sijainniltaan ihan katastrofi. Voi että kun olisi aikaa odotella ja vertailla ja odotella just sitä unelmakämppää! Huomenna olen lähdössä 4pv:n työreissulle. Toisaalta tulee just sopivaan saumaan, ihana päästä tästä p*skasta vähäksi aikaa toisiin maisemiin. Toisaalta ajoitus ei voisi olla huonompi, sillä se on melkein viikko pois asunnon etsinnästä. Ja tietty pelottaa, että kuinka lapset pärjää! Mies on poikien suhteen parantanut ja touhunnut niiden kanssa kaikenlaista, mutta pikkulikan kanssa ne ei tunnu oikein tulevan toimeen. Kukapa nyt 3-vuotiaan uhman kanssa pärjäisikään, mutta silti... Jos ostoaikeista ei tule mitään niin pitää heti reissun jälkeen laittaa lehteen ilmoitus, että vuokra-asuntoa haetaan.

Syömiset on edelleen olleet mitä sattuu. Ruoka ei vain yksinkertaisesti maistu! Suklaa toki lohduttaa kivasti synkkiä iltoja... Unta ei tule vieläkään riittävästi. Ne alkuyön tunnit on ihan kamalia! Sain kyllä työterkalta nukahtamistabletteja, mutta erehdyin netistä lukemaan käyttäjien kommentteja enkä ole vielä uskaltanut ottaa. Pikkulikallakin on edelleen ihme iltavirkkuvaihe meneillään ja valvoo puolille öin, niin silloin ei enää viitsi tabuja napata, kun heti viiden jälkeen pitää kumminkin olla pystyssä, että ehtii töihin. Liikuntaa alkaa nyt tulla kun mulla ei ole enää autoa käytössä. Tai no, olisihan mulla sinne ensi perjantaihin, mutta mulla ei ole rahaa ostaa siihen bensaa... (tärkeempää saada lapsille ruokaa pöytään, ja mun pitää maksaa työmatkan kulut ensin itse ja sitten kuitteja vastaan anoa työnantajalta takaisin). Eli oon nyt viimeiset kolme päivää kävellyt about 10 kilsaa päivässä päiväkoti-, työ- ja kauppareissuja. Molemmissa pikkuvarpaissa on rakko ja oikea pohje on ihan jumissa. Vaarallista tämä hyötyliikunta äkkiseltään!

No mutta hengissä kuitenkin. Uusia pettymyksiä odotellessa.