Hengitän, olen siis elossa. Mutta näytän varmaan aika kaamealta. En saa nukutuksi. Tai saisin nukutuksi, jos nukahtaisin. Mutta yökaudet minä vain makaan sängyssä, tuijotan apaattisena kattoon ja mietin miten tähän tilanteeseen jouduttiin. Mitä ja missä kohti minä tein niin väärin, että mies katsoi oikeudekseen pettää?

Maanantaiaamuna suuntasin terveyskeskukseen ja ensi viikolla saan tietää varmuudella onko minulla tartunta vai ei. Sen jälkeen kävin työterkalla, joka kirjoitti minulle 3pv saikkua. Onneksi minulle on to ja pe muutenkin vapaata. Sieltä lähdettyäni ajoin suoraa naapurikaupunkiin lähimpään käräjäoikeuteen ja laitoin avioeron vireille (mies kyllä jo sanoi ettei aio allekirjoittaa), sitten takaisin ja kaupungille asuntohakemus vetämään. Lopuksi vielä soitin terkalta saamaani numeroon ja iltapäivästä istuin psykologilla elämääni pohtimassa. Jos totta puhutaan niin psykologia enemmän minä olisin tarvinnut ystävää... Mutta sinällään tehokas päivä kolmen tunnin yöunilla. Ilta meni lasten tarpeissa ja miestä vältellen. Olin aivan varma että nyt kyllä uni maittaa, kuinka väärässä olinkaan. Neljän aikaan vielä pyöriskelin sängyssä (mies onnekseni "sovinnolla" nukkuu sohvalla) ja odotin kellon herätystä.

Tänään en ole saanukaan mitään aikaiseksi. Paitsi sainhan toisen koiruleista käytettyä rokotuksilla. Mies oli pakkasen vuoksi myös kotona, joten lähinnä vaan tihrustin makkarissa. En kertakaikkiaan jaksanut mitään, eikä mikään edes kiinnosta. Välillä kaikki vaikuttaa niin selvältä ja olne reipas, minuutti myöhemmin pillitän kuin pahainen kakara. Kun lapset tulee koulusta/päiväkodista, pitää yrittää vähän skarpata. Kyllähän ne näkee, että jotain on vialla, mutta eivät kysele mitään. Paitsi pikkulikka itkettää mua halailemalla ja kysymällä "äiti mikä sinulla on hätänä?" tai kertomalla "äiti minä tykkään susta ja suklaasta". Koko kroppa tuntuu pettävän alta, ihottumaa pukkaa sinne sun tänne, päätä särkee, flunssa painaa päälle. Ihan niinkuin tässä ei olisi tarpeeksi tukkoinen olo muutenkin. Ruokahalua ei ole, olen pari päivää elänyt pähkinöillä. Muutenkin koko ajan sellainen olo että oksettaa.

Mies on alkanut käymään kaupankäyntiä. Jos et lähde niin saat jäädä kotiäidiksi, jos et lähde maksan sun opintolainan, jos et lähde voidaan ensi kesänä muuttaa koko perhe uudelle paikkakunnalle ja aloittaa alusta... Hän ei ilmeisesti ymmärrä, että mitään alusta aloittamista ei ole, eikä tule. Mikä on näin pahasti rikki, ei ole korjattavissa. Eikä rahalla saa luottamusta palautettua. Minun tekisi mieleni huutaa ja raivota ja räjähtää, mutta olen vain hiljaa. Olo on todella yksinäinen, petetty, loukattu, päälletallottu. MINÄ en kuulemma saa rikkoa perhettä lähtemällä lasten kanssa, MINÄ en saa viedä lapsilta tuttua kotia ja isää. Kaikkiko onkin yhtäkkiä minun vastuulla?

Lapset tulevat järkyttymään, se on selvä. Pikkulikka varmaan pääsee helpoimmalla kun ei vielä tule kaikkea ymmärtämään, keskimmäinen on sulkeutuvaa tyyppiä, pelkään että hän sulkeutuu vielä enemmän ja arkailee, mutta antaa kuitenkin lohduttaa. Tulee syliin paijattavaksi. Vanhin tulee vihaamaan minua avoimesti. Isä on hänen idolinsa, sankari joka ei koskaan voi tehdä mitään väärää... toisin kuin äiti, joka on tylsä ja kieltää kaiken ja pakottaa siivoamaan, tyhjentämään tiskikonetta, ulkoiluttaan koiria....

Tällä hetkellä en voi muuta kuin odottaa. Odottaa uutisia asunnosta, odottaa parempaa päivää, odottaa että kyyneleet loppuvat.