Tänään oli liikunnallisesti hyvä päivä.

Aamupäivällä kävin pyörälenkillä. Äiti-muorin kolmivaihteisella ruostekasalla lähdin jännittävin aattein liikkelle. Kumit kestivät koko reissun vallan mainiosti! Poroja 17km reissullani näin, mutta en onneksi hirviä. Silloin olisi voinut puntti tutista muustakin syystä kuin väsymyksestä. Takapuoli ei tykännyt penkistä, mutta kyllä se toipuu .

Tosiaan 17 kilsaa kävin polkasemassa. Nuoruusvuosina tuli tuota reissua poljettua hyvinkin tiuhaan tahtiin, mutta ei kroppa muistanut ei. Vuosia Pohjanmaan lakeuksilla viettäneenä meinasin hyytyä ensimmäiseen mäkeen! HUH HUH! Paluumatkalla siinä samaisessa mäessä sai kyllä ihan kivat vauhdit. Paluumatkalla oli myös melkoinen vastatuuli, sai polkea iha tosissaan ja oli aivan kuitti kun pääsin kotiin. Mutta kuitenkin reissu oli niin onnistunut, etä huomenna meen vähän pitemmälle. Tavoitteena 24 kilsan pyrähdys.

Illalla ajelin vielä kylille zumbaan. Täynnä itseluottamusta menin saliin. Oonhan zumbannu jo "pitemmän aikaa" parhaimmillaa 2x viikossa. Noh. Vetäjä oli aivan erilainen kuin "kotona". Ei ollenkaan niin energinen ja pirteä. Biisit olivat aivan erilaisia. Ja tietysti askelkuviot myös aivan totaalisen erilaisia. Olin ihan pihalla suurimman osan aikaa. Ja kaikkein kenkuinta oli, että mun kengät lipsui koko ajan! Samaisessa salissa vedetään viikonloppuisin tanssikursseja ja lattia oli hyvin liukas!

Sali oli "tuttu" nuoruusvuosien disco-illoista. Vaan olipas se pienentynyt sitten niiltä ajoilta . Tai sitten vaan minä olen kasvanut. Mutta oikeesti, miten ihmeessä me kaikki mahduttiin sinne aikoinaan? Ja miten siellä saattoi joutua kaverista ihan totaalisen hukkaan? Oi niitä aikoja.