Kiitos ja halaus kaikille kannustavista kommenteista . Olette tärkeitä!

Uudessa kodissa ollaan. Kaaoksen, pahvilaatikoiden, jätesäkkien keskellä, mutta kuitenkin omassa kodissa. Uskon, että kyllä tämä asunto vielä joskus omalta kodilta tuntuu. Ihan pakko. Ja kyllä lapsetkin tämän vielä kodikseen tuntee, vaikka iskän luona kaikki onkin "hienompaa ja parempaa". Ymmärrän kyllä, että näin on. Mutta kyllä minäkin jonain päivänä saan itseäni niskasta kiinni ja paikat kuntoon. Nyt on vain vielä niin voimaton olo.

Kaikki mahdollinen, mikä on voinut mennä pieleen, on myös mennyt. Toisaalta mietin, että olen h*lvetin vahva ihminen, ja jokaisesta vastoinkäymisestä vain vahvistun. Toisaalta tuntuu, että kaikki on hiuskarvan varassa ja se seuraava vastustus voi olla juuri se, joka saa minut romahtamaan.

Töissä ja ulkopuolisille olen kunnossa ja vahva. Oikeasti olen yhä edelleen ihan rikki, riekaleina ja palasina. Jokainen uusi päivä on luopumisen tuskaa, salattuja kyyneleitä, menetettyjä unelmia. Kun vain saisi tämän katkeruuden ja pahan olon purettua!!!!! Mutta ei se helpota ei. Tässä vaiheessa tuntuu vielä, että minä en kyllä enää koskaan ole niin onnellinen, että tuntuu että pakahdun. Pikemminkin pakahdun epätoivoon. Tuskin enää koskaa nauran ja iloitsen sydämeni pohjasta, sieltä tulee vain nyyhkytystä ja kyyneleitä.

Ensimmäiset yöt yksin, kun lapset olivat iskällä, olivat yhtä piinaa ja suurta huolta. Virallista tapaamissopimusta meillä ei vielä ole, sillä viimeksi lastenvalvojalla ei päästy yhteisymmärrykseen mistään muusta kuin huoltajuudesta. Elatusapuasiasta on kanne vireillä, sillä mies ei suostu maksamaan edes KELAn minimiä. Itsevarmana vaan toivotteli, että käräjillä nähdään. Mikäpä siinä. 

Rakas, pieni koiraystävämme poistui myös luotamme, ja jätti suuren kaipauksen niin meille ihmisille kuin nyt yksin jääneelle koiruudelle.

Life sucks!