Illan ja yön hämärinä tunteina olen miettinyt elämäni ohella tämän blogin tulevaisuutta. Kun keväällä aloin kirjoittaa blogia, tarkoituksena oli seurata kasvuani uuteen onnellisempaan, urheilulliseen ja hoikempaan tulevaisuuteen. No eiköhän tämä ole jo siltä osin nähty; vanha jojoilu jatkuu edelleen, eikä minusta ole muuttumaan. Nyt blogi tuntuu olevan vain muistutus jälleen yhdestä epäonnistumisesta. Ei minusta ollutkaan naista nostmaan itseäni näistä syömisen syövereistä. Siippa oli koko ajan oikeassa. Kaipa hän sittenkin minut parhaiten tuntee.

Tänään olen taas miettinyt ylipäätään elämäni tarkoitusta; mitä järkeä tässä kaikessa on??? Päivät kuluu töissä, joista en enää nauti, illat kuskaan lapsia paikasta A paikkaan B, siinä sivussa yritän itse liikkua ja tunnen ahdistusta jos en ehdi. Ja syön. Milloin minä voin nauttia ELÄMÄSTÄ? Mistä sitä nautintoa saa? Jos zumban jälkeen tuntuu hyvältä niin kauan, että avaa taas kotioven, niin sekään ei kyllä enää pitkälle kanna. Huomaan taas kadehtivani ystäviäni, vaikka minullakaan ei asiat huonosti ole. Noin niinkuin normimittapuun mukaan. Minunhan pitäisi itse asiassa olla ihan helvetin onnellinen.

Minulla on terveyteni, on mies ja kolme tervettä lasta. Vakituinen työpaikka, oma koti ja kaksi koiraa. Asun maaseudun rauhassa turvallisessa ympäristössä, missä myös lasten on hyvä olla ja kasvaa.

Silti, ja kaikesta huolimatta kadehdin ystävääni A, joka on eronnut, ja saa joka toinen viikko omistautua täysin itselleen kun lapset ovat isällä. Eikä se sinkkuelämä tunnu kovin tylsääkään aina olevan.

Kadehdin myös ystävääni B, joka on tällä hetkellä työtön, mutta saa kuitenkin liiton päivärahaa vähintään saman verran kuin minä palkkaa. Hän saa joka päivä olla kotona lähettämässä lapsiaan kouluun, ja iltapäivällä olla heitä vastaanottamassa koulun jälkeen ja kuunnella kuulumiset tuoreeltaan. Lapsetkin saavat tulla pullan tuoksuiseen kotiin. Toisin kuin minun lapset, jotka tulevat tyhjään, sotkuiseen kotiin odottamaan, että pahantuulinen ja kärsimätön äiti palaa töistä nalkuttamaan milloin mistäkin pöydälle unohtuneesta maitopurkista tai jostain muusta yhtä vähäpätöisestä asiasta.

Kadehdin myös ystävääni C, joka asuu Helsingin kesustassa, jolla ei ole lapsia ja joka reissaa ympäri maailmaa päivitellen Facebook statustaan milloin minkäkin vesiputouksen tai vuoren juurelta skumppaa nautiskellen. Elämästä nauttien (?) ilman huolta huomisesta.

Ehkä minä oikeasti olenkin vaan elämääni kyllästynyt, masentunut itsekäs paskiainen.